Istun viimeistä iltaa tämän kodin tällä sohvalla. Luulin itkeväni silmät päästäni, koska siinä on jotain nostalgista, että en enää koskaan istu tässä. Ehkä olen itkenyt jo niin paljon, että joet silmämunieni takana ovat kuivuneet. Ehkä en kuitenkaan usko, että tämä olisi viimeinen kerta.
Minä olen nimittäin lähtenyt jo kerran aikaisemmin ja palannut takaisin. 

Olimme yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Tiedän, että kumpikaan heistä ei halua meidän eroavan. Toinen sanoo, että oli jo aikakin, mutta näen hänestä, että ne ovat vain sanoja. Kyse on enemmän hänen sisimmästään kuin tästä erosta. Hänestä tuntuu paremmalta ajatella, että näin on hyvä, kuin olla todella sitä mieltä. Harva lapsi haluaa, että äiti ja isä eroavat, jollei ole nähnyt yletöntä turpaan mättämistä tai viinalla läträämistä, joka loppuisi eron myötä.  

Syy eroomme on se perinteinen. Ei ollut tarpeeksi aikaa toisillemme. Kaikki muu oli tärkeämpää.
Sitten minulla alkoivat vaihdevuodet. Aloin miettiä, mitä olin saavuttanut elämässäni. Entä parisuhde, joka oli merkinnyt minulle eniten; olinko onnellinen? 
Oli pakko tunnustaa, että en ollut. Kaikki luulivat, että olin, mutta totuus oli toinen. Olin rakennellut jonkinnäköistä kulissia. Someen latasin kuvia tropiikista aviomieheni kainalossa, taustalla pällistivät isosilmämunaiset apinat.  Olimme muka onnellisia. Huolsimme muka avioliittoamme. Kyllä joo, jos huoltamiseksi lasketaan kainalokuvat kerran vuodessa tehdyiltä parisuhteenhuoltoreissuilta, joiden keskeisintä sisältöä olivat hiljaiset hetket auringossa tai pitkät yöunet. 

Eteinen on täynnä laatikoita. Mieheni pyysi minua muuttamaan pois mahdollisimman nopeasti. Hänen mielenterveytensä ei kestä nähdä mitään minuun liittyvää kodissamme, johon hän jää asumaan. En tiennytkään omistavani näin paljon kenkiä ja vaatteita. Koko pitkä eteinen on täynnä laatikoita. Osassa laatikoita lukee "harvoin käytetyt". Ne kannattaa viedä suoraan häkkivarastoon.

Voisin itsekin mennä laatikkoon ja rustata sen kanteen "harvoin käytetty".
Itse asiassa jos ihan rehellisesti puhutaan: Meidän avioliittomme kaatui siihen, että harrastimme liian harvoin seksiä.
Hyvät ihmiset! Jos haluatte pitää huolta avioliitoistanne, niin ymmärtäkää, että rakastelu on parisuhteen liima. Se ihan faktisesti kiinnittää ihmiset toisiinsa, koska seksiaktin aikana erittyy tiettyjä hormoneja. Ihminen on luotu rakastamaan toista. Rakkaus kuolee ilman rakkauden tekoja. Seksi ei ole ainoa asia, joka sen yhdessä pitää, mutta yksi niistä tärkeimmistä. 

Te, jotka ette istu viimeistä iltaa yhteisessä kodissanne, menkää juuri nyt kumppaninne viereen ja hyväilkää häntä.
Sanokaa, että tässä maailmassa ei ole ketään niin ihanaa. Kukaan ei voi vastustaa noita sanoja, oli sitten kuinka kovanaama tahtookin.
Rakkaus on juttu, joka pehmentää kovankin niin kauan kuin sitä todella on olemassa.

Huomenna on sunnuntai. Saan uuteen asuntoon avaimet yhdeltätoista. Silloin kun te muut rakasteletta aviopuolisoittenne kanssa. Olen iloinen puolestanne. Pitäkää tuosta kiinni.

Kun minä olin pieni, niin silloin kerättiin leskenlehtiä ja neliapiloita. Leskenlehdistä sai kivan seppeleen ja neliapilan löydettyään oli mahdollista esittää toive, jonka halusi toteutuvan. 

Kun minusta kasvoi aikuinen, niin neliapiloita enemmän on alettu kerätä pointseja ja stondiksia. Niitä saa valittamalla toisen tekemisistä. Valittaa täytyy tottakai aina, kun valittamisen aihetta löytyy. 

Kun minä olin pieni, aikuiset olivat kohteliaita toisilleen. Ne etsivät positiivista sanottavaa ja saivat hyvän mielen saatuaan toisensa hyvälle mielelle. Kettumaiset ihmiset olivat  harvinaisia paskalakkeja, jotka koko kylä tunsi.
Nyt kun minä olen aikuinen, negatiivisuus ja valittaminen on trendikästä. Kaikkiin pieniinkin murheisiin on löydettävä elävä ihminen. Se ihminen kaivetaan vaikka hirttoköysi kaulassa suosta ja varmistetaan että köysi on tarpeeksi tiukalla. Pahinta on, jollei syyllistä löydy. Ei voi valittaa kellekään tai missään.

Paitsi kaupungin avoimessa puskaradiossa.

Siellä löytyy selkääntaputtajia. Siellä valittamisesta ja negatiivisuudesta saa älykön maineen. Että uskallatkin sanoa noin suoraan! 

Kun minä olin pieni, minua taputettiin selkään, jos joku loukkasi minua turhanpäiten. Minulle sanottiin, että älä välitä. Se on kateellinen tai ymmärtämätön. Sinä sen sijaan olet tehnyt parhaasi.
Avoimessa puskaradiossa kun joku kehuu toista, kolmas antaa ymmärtää, että ihan turhaan kehut. Nimetkin mainitaan.

Mikään ei koskaan ole hyvin. Ja vaikka olisikin, niin aina edes vähän palautetta on annettava. Sehän kasvattaa. Sehän saa toisen tekemään vielä enemmän mun hyväkseni. Mullahan on mielipide, sananvapaus ja isompi muna. Ainakin tämän pienen hetken.

Olisiko aika alkaa kerätä pointseja kohteliaisuuksista? Mitähän jos seuraavan kerran, kun käyn jossain paikassa, jota on moitittu jostain, yritän oikein etsimällä etsiä kehumista. Yritän ymmärtää sitä ihmistä siellä kaiken keskellä. Ja jos en löydä mitään positiivista sanottavaa, jätänkin sanomatta. 
Koska en tunne, en välttämättä tiedä kaikkia asioita ja olosuhteita. Miksi silloin arvioimaan vain sitä mitä omat silmäni näkevät.
Nehän näkevät faktisesti vain sen minkä tahtovat.

Tehdäänkö tästä maailmasta parempi paikka keräämällä hyviä sanoja ja tekoja? Siinä vain taivas on rajana.